Aihearkisto: Ajatuksia kanakoirista

Lasken repun suon reunaan. Siihen missä on vanha petäjä ja kangas muuttuu hetkessä jängäksi. Samaa kankaan laitaa kulkee vanha tola. Sammaloitunut nuotiopaikka kertoo nokipannun kuohuneen tässä ennenkin yli äyräidensä.

Koira riipii hentoa suoheinää. Selästä kumpuava höyry sekoittuu suon usvaan. Ei ole kanakoiramiehen keli, ei tuule. Silti yhytimme vanhan teeren maasta aamiaiselta ja metallinvihreänä kiiltää höyhen repun suulla.

Kahvivesi kiehuu.

Tunturit, mäntyä kasvavat hiekkaharjut, suot harjujen notkelmissa. Niissä olen kotonani. Lienenkö joskus ollut kihu aivvin laella, tuulessa liitämässä? Vai teerikukko usvaisella suolla? Tai kenties kettu harjunrinteessä, hiekkapesässä? En tiedä, mutta onnellinen ja rauhallinen olen pysähtyessäni noissa paikoissa, kanssa ystävän, saksanseisojan.

Sisäinen palo

Se oli seisonut jo muutamaa lintua aiemminkin tällä reissulla. Naperolla on ikää reilu seitsemän kuukautta ja jatkuva pennun virne naamallaan. Sama tenho näkyy sen liikkeissä, toimissa ja touhuissa. Metsällä se juoksee ja etsii, ei oikein tiedä mitä, mutta tietyt hajut kiinnostavat. Se on pikkukoira, seisojantekele. Olemme Juhan kanssa löytäneet sen juuri sieltä minne se luovillaan katosi. Se seisoo.

Tuulen tuivertaessa aivvilla, tarjoaa kota hetken aikaa suojaansa. Kahvipannu porisee, kaksi koiraa ja kaksi metsästäjää makoilevat tyytyväisinä porontaljoilla.

Tulimme Muotkaan lokakuun lopulla. Rovaniemeltä otin mukaan Juhan, savolaissyntyisen kaverin, joka oli harkitsemassa seisojan hankkimista. Juha oli myös opastanut minua syksyn kuluessa Rovaniemen maisemien saloihin. Hyvin opastikin, mukavia uusia maisemia löytyi syksyn mittaan. Kyllä pohjoisessa oli hieno asua.

Tuulen tuivertaessa aivvilla, tarjoaa kota hetken aikaa suojaansa. Kahvipannu porisee, kaksi koiraa ja kaksi metsästäjää makoilevat tyytyväisinä porontaljoilla.

Kuljimme päivän Roavvoaivvilla. Veeti laajensi tapansa mukaan hakuaan kun lintuja ei näkynyt. Tästä sitten seurasi, että koira oli jatkuvasti hukassa, mistä taas seurasi, että Sella sai olla irti ja hakea lähimaaston. Ja niinhän siinä kävi tietenkin, että pikkukoira löysi linnut kun iso harhaili missä sattui. Pari tilannetta saatiin, mutta ne eivät vielä olleet sellaisia, joista koiran olisi voinut palkita pudotuksella. Sen tiesin, että pentu pysyy kyllä paikallaan kun linnut siivittävät ja ammutaan. Olin mielessäni ajatellut tämän siksi hetkeksi kun vahvistaisimme oikeaa toimintaa pudotuksella, palkkiona siitä, että kaikki menee nappiin.

En ole milloinkaan ymmärtänyt sitä logiikkaa, että koiralle pitää olla tietty määrä tilanteita ennen kuin sille voidaan tiputtaa lintu. Miten ihmeessä jokin lukumäärä riistatöitä voi taata sen, että koira on valmis tiputukseen? Luvut ovat ihmisen kehittämiä määreitä, ei koira niistä mitään ymmärrä. Et voi mennä sille sanomaan, että vielä viisitoista riistatyötä ja sitten höyhenet pölisee. Malta koiraseni, malta.

Tokihan koiralla pitää olla riistatöitä alla, ennen kuin voit sille pudottaa. Niitä pitää olla alla, jotta voit tietää, miten koirasi riistatilanteissa toimii. Onko jotain petrattavaa, johon on kiinnitettävä erityistä huomiota? Mutta lukumäärällisesti on aivan sama, onko niitä viisitoista vai sataviisitoista. Mielestäni koiralle pitää tiputtaa silloin kun se on oivaltanut oikean toimintamallin. Silloin tuota toimintamallia pitää vahvistaa ja helpoiten se tehdään tiputtamalla sille lintu. Tietysti tottelevaisuuden on oltava tässä vaiheessa kunnossa, mutta loppujen lopuksi kukaan ei voi sanoa tekeekö koira sen helpommin paukkunoudon jos sille tiputetaan lintu kymmenennestä tai viidennestäkymmenennestä tilanteesta. Olisi mietittävä, mitä tiputuksella haetaan. Minusta sillä haetaan uutta, entistä vahvempaa paloa matkalla kohti metsästyskoiran kypsyyttä.

Pikkukoira, välillä niin pentu, välillä niin aikuinen.

Tuona lokakuisena päivänä näin seitsenkuisessa pennussani pienen lepattavan liekin. Siellä se kyti ja heilahteli koiran luoviessa pitkin aivvin reunoja, välillä koivikkoon toviksi häviten, välillä kohti lakea kiitäen. Kun riekon hajut sen kirsun tavoittivat, roihahti liekki kuin tulen tarttuessa rätisten tervaskiehiseen.

Ja nyt pentuni seisoo. Olemme jo lähes palanneet tien varteen ja matkalla on vain yksi vaaranlaki, jonka laella kiiltä samanlainen orastava pälvikalju kuin meikäläisen ohimoilla ja päälaella. Sen kai se tekee kun aikansa tunturissa tuulen tuiverruksessa kulkee. Ei pidä sen paremmin viimassa hiusjuuri otettaan päänahasta kuin tunturikoivun juuri kalliosta. Siinä pälven rajassa pentuni seisoo. Annan Veetin remmin Juhalle ja kaivan panoksia taskustani. Haulikon lukkojen välissä on nuoskalunta. Perkele, nytkö tämänkin piti sattua! Tämän siitä saa kun hienostelee ja kävelee lukot auki rinnakkaisen perä olalla heilahdellen. Ei mene lukot kiinni. Pentu on seisonut jo pitkään ja minä tuhraan lunta pois lukkojen välistä. Juha ojentaa haulikkoaan minulle, päällekkäispiippuista. Siitä on monta kuukautta kun viimeksi olen päällekkäisellä ampunut ja silloinkin radalla. Tuleekohan tästä mitään?

Panokset solahtavat pesiinsä ja lukot loksahtavat varmasti kiinni. Nyökkään Juhalle ja lähden reilua kävelyvauhtia kohti koiraa. Pentu ei hievahdakaan kun saavun sen viereen muutaman metrin päähän. Luvasta tuhannet lumihiutaleet räjähtävät alas matalista koivuista koiran ympäriltä. Avanssi vie noin kymmenen metriä ja koira ottaa uuden seisonnan, vilkaisee vielä takseenkin pikaisesti. Annan uuden luvan, koira syöksyy muutaman metrin ja sen kuonon edestä kirpoaa taivaalle kolme elämänlintua. Koira pysähtyy heti. Valitsen päällimmäisen ja odotan, että se nousee puiden latvojen ylle. Laukaus kieräyttää riekon alas, se putoaa koivun latvukseen ja kimpoaa muutaman metrin taakse päin. Siitä se kierii pitkin oksia alas maahan ja jää hakkaamaan siipiään noin viidentoista metrin päähän koirasta. Pennun silmät pullistuvat ja vartalo jännittyy. Komennan uudestaan koiraa maahan ja se malttaa, rauhoittuu hieman.

Riekko on kaunis, jo aivan valkoinen aikalintu. Pentu makaa innosta täristen hangessa kun riiputan riekkoa sitä kohden samalla ylistyssanoja ilmoille viskellen. Vapauttava lupa singauttaa koiran vasten rinnuksiani. Piiska heiluu niin että reisiin sattuu. Naama ja riekko nuollaan moneen kertaan. Tämä on niitä hetkiä, jotka jättävät aina pysyvät jäljen koiraan, mutta varsinkin sen omistajaan. Pennun ensimmäinen lintu, askel kohti aikuisuutta.

Sinä hämärtyvänä iltapäivänä se pieni liekki pikkukoiran sydämessä kasvoi valtavaksi roihuksi. Niin kuin Juhani Aho kalakaskussaan ”Ensimmäinen onkeni” kuvailee nuoren pojan tuntoja ensimmäisen itse saadun riistan jälkeen, niin myös minä voin kuvata pentuani tuona hetkenä:

”Hän ei silloin ole enää lapsi, vaan mies, ainakin omasta mielestään. Se on heränneen itsetunnon suunnattoman paisutuksen päivä, askel leikistä toden tekoon”

Kietale

Soittelen vaimolle töihin.
– Kävästäänkö mettällä kun tulet töistä?
– Njoo, ehtiikö sitä vielä, vastaa kiireisen kuuloinen ääni puhelimeen.
– Heleposti, kävästään semmonen pikku kietale. Otetaan paljo evästä mukkaan, ni pärjätään.

Vaimolle pitää aina pikkusen irvuilla mettäreissuista. Hyvin harvoin reppu painaa edes hyvältä jahtireissulta tullessa niin paljon kuin se painaa vaimokullan kanssa metsään lähtiessä. Pienellekin reissulle pitää olla mukana ainakin makkaraa, sinappia, kerrosvoileivät, kahvivehkeet, keksejä, pari mysli- tai suklaapatukkaa, pullaa ja mehua. Yön yli jos ollaan, niin edellisten lisäksi lettutarpeet, valurautapaistinpannu, ruuat viikoksi ja vaatteet kahdeksi sekä tietysti yöpymisvehkeet, hyttysmyrkyt ja muut semmoset mitä ei tähän hätään edes muista. Itsehän en tarvitse kuin hieman olutta ja makuupussin. Niin ja pussin carbonara-pastaa.

Nytkin pakkaan evästä mukaan reilusti. Mikään ei ole niin hyvä passi tulevia metsäreissuja varten kuin tyytyväinen vaimo. Sen verran sitä täytyy kuitenkin aina välillä rämmityttää hetteikössä ja vitikoissa, ettei se nyt ala ihan jatkuvasti perässä taapertamaan. Kauhun tasapaino on säilytettävä. Jokunen vuosi sitten tosin varmistin ikuisen luvan niin kala- kuin mettäreissuillekin. Vaimo pelasi tuolloin lentopalloa SM-liigassa ja kaikki aika meni sitten tietysti treeneissä tai pelireissuilla jossain päin Suomenniemeä. Pikkuhiljaa hänkin alkoi valitella, kun yhteinen aika oli niin vähissä. Sukkelana ja suorana savolaisena ymmärsin asian tolan.

– No minä voin karsia noista mettä- ja kalareissuista, sanoin marttyyrimaisella äänellä. Samalla yritin muistella millainen katse niillä siskotyttöni spanieleilla oikein olikaan kun ne oikein jotain yrittivät surkeuksissaan viestiä. Vääntelin samanmoista naamalleni.

– Ei sinun tartte minun takia, huudahti vaimo.

Meinasin pyytää tämän keskustelun kirjallisena ja allekirjoitettuna tulevia vuosia varten, mutta sen sijaan jatkoin surkean spanielin imitointia edelleen. Olisi pitänyt tehdä se paperi, nimittäin nykyisin kultapiisku ei muista moista keskustelua koskaan käydyn. Noh, mettille on päästy ja hyvää seuraa se nykyisin reissuilla on. Pystyy nukkumaan jo autiotupien patjoillakin. Ruotsin rautureissullakin oli pitkiä toveja valittamatta hyttysistä, paarmoista, jyrkistä ylärinteistä ja kyykkypisseistä. Veti melkosia raudunköllyköitä ja taimenia lompoloista. Mutta mukana pitää aina olla hyvää ruokaa ja juomaa – riittävästi.

Kolistelemme tukkiautoilla raiskattua metsätietä pakettiautolla. Mitähän ne täältäkin ajaa? Kai niillä joku risusavotta tännekin riittää. Tuntuu, että nyt kerralla on hakattava kaikki ja äkkiä, vaikka samaan aikaan puuhataan koko metsäteollisuuden alasajoa Suomessa. Tien varresta on vain pieni taaperrus jängän reunaan. Jängän takana ja sen reunoilla on useampi mukava kangassaareke, joissa linnut tuppaavat viihtymään. On hyvä lintusyksy. Jos tästä vielä paranee, niin Perunkajärveltä täytyy talvella järjestää lapsille kotiovelta saakka kyyti kouluun etteivät teeret noki nälissään silmiä päästä. Reppu painaa, joten tauko on varmaan pidettävä aika pian. Toisaalta meillä on vain nelisen tuntia aikaa siihen kun alkaa hämärtää. Tämän kietaleen aikana siis pitäisi ehtiä kiertää koko jänkä, kahvitella ja syödä repullinen evästä. Missähän välissä mettästäisi?

Olen juuri päässyt tätä pähkimästä, kun näen neonpunaisen pilkan paikallaan jängän reunan tiheikössä. Käsken Veetille paikan ja komennan vaimon seuraamaan ja lataamaan aseensa. Aseena hänellä on tätä nykyään kamera. Tässäkin on edistystä tapahtunut, sillä vielä puolenkymmentä vuotta sitten minun piti aina hyvissä ajoin ennen riistatilannetta ilmoittaa, että aion ampua. Vaimo työnsi sormet korviinsa ja irvisti. Sivusilmällä se kuitenkin taisi katsoa tapahtumia ainakin jonkin verran kiinnostuneena. Annan Sellalle avanssiluvan ja tirinän saattelemana pieni lintu kirpoaa vaivalloisesti siivilleen. Äimistyn tilanteesta niin, etten edes ammu. Mikä piru tuo on? Lintu istahtaa oksalle. Samassa aivan samaisen kuusen alta ponnistaa komea ukkopyy lentoon. Hätäinen paukku suistaa sen varvikkoon ja pian saa Sella noutoluvan. Sivusilmällä huomaan, että ensimmäinen lintu tirisee yhä oksalla kauempana. Pyy se on. Kyllä, tuo on pyyn äänikin. Liike paljastaa linnun sijainnin ja pamaus pudottaa sen oksaltaan. Pistän Sellan noutamaan myös toisen linnun ja huhuilen Veetiä takamaastosta peijaisten viettoon. Toinen pyy herättää entistä enemmän ihmetystä kun se on kädessä. Onneton rääpäle, kuin heinäkuun poikanen, vaikka eletään jo hyvän matkaa lokakuuta.

Suolistan isomman linnun, nakkelen maksat ja keuhkot koirille ja siirryn sitten siivoamaan myös pikkupyyn.

– Hyi helevetti!
– Mikä, kysyy vaimo hätääntyneenä.

Katselen matoja kuhisevaa pyyn mahaa ja mietin hetken kertoako totuus vaimolle vai ei. Jos en kerro, niin se kyselee koko loppureissun. Jos kerron – saati näytän – niin pystyyköhän tuo syömään tulilla mitään? Sitten saan kantaa raskasta reppua myös takaisin autolle.

– Tällä on suolinkaisia, ei tätä voi syödä, mutisen ja yökkäilen sisäänpäin.

Olisikin suolinkaisia. Matoja nimittäin luikertaa myös pyyn nahan ja lihan välissä. Otan pikaisesti kuvan linnuista ja käyn polkemassa matopyyn niin syvälle metsäojan pohjalle kuin pystyn. Päälle vielä isoja kiviä, ettei ketutkaan kaiva sitä helpolla ylös. Vasta ennen tulipaikkaa tajuan, että ehkä moinen tautipesä olisi pitänyt lähettää Eviralle tai johonkin muuhun paikkaan, jossa taudinaiheuttaja olisi selvinnyt. Tiedä vaikka tämmöisiä matopesiä tulisi lisää ja ne romahduttaisivat lintukannan jo seuraavaksi syksyksi. Noh, ei tällaiset kannat voi hetkessä romahtaa, ajettelen ja nakkaan repun kelonpätkän viereen. Miten väärässä sitä voi ihminen ollakaan.

Tulisteleva vaimo näyttää tyytyväiseltä ja nätiltä. Veeti on häipynyt jonnekin ja kun vislailen sitä, lentää komea metso ylitsemme. Ennen vanhaan tuohonkin olisi ruuti palanut. Nyt on pahin tappokiima jo laantunut. Veeti saapuu loukkaantuneen näköisenä samasta suunnasta mistä metso siivitti. On mennyt vasta pari tuntia lähdöstämme kun nostan jo reppua pykälään tulipaikalta. Kylläpä se kevenikin. Oma vatsa tosin tuntuu melko raskaalta. Sella jatkaa hakuvuorollaan ja häviää jo muutaman sadan metrin jälkeen etumaastoon. Tyttöä ei näy ei kuulu. Vinkkaan vaimolle ja Veetille, että jäävät hieman taemmaksi ja tartun pilliin. Olen varma, että koira on linnulla ja päätän tällä kertaa ottaa sen irti pillillä. Piippaan kahdesti pilliin ja ripsahdukset etumaastosta ilmaisevat koiran olevan tulossa. Siellä se punainen kangas jo vilkkaa ja kiire tuntuu olevan isiä avuksi hakemaan. Liivitkin ovat revenneet auki vauhdissa. Punaisten liivien liike pysähtyy kuitenkin kuin seinään. Vain parikymmentä metriä edessäni koira seisoo hievahtamatta patsaana. Häntä on komealla kaarella ylöspäin.

Vinkkaan vaimolle ja osoittelen koiraa. Kameran sulkimen räpse kertoo, että tilanne alkaa tallentua muistikortille. Haulikon lukot sulkeutuvat ja kuiskauksena kiirii avanssilupa koiran korviin. Sella ehtii liikahtaa pari metriä kun kuusen alta ponnistaa lintu mustien siipien nostamana ilmaan. Koira pysähtyy, haulikko jysähtää, lintu häviää näkyvistä ja metsä hiljenee. Odotan. Hiljainen siipien läpse ja varvikon kahina tuo helpotuksen. Käsken Sellan noutoon ja taitan haulikon niskat.

– Onpa se iso!

– No eihän se metto mikään pikkulintu ole, totean korostetun tyynesti intoani peitellen. Yritän muka viestittää, että tämmöstähän tämä on harva se päivä.

Sella tuo suuren linnun häntä vispaten eteeni ja istahtaa varovasti. Kiitossanoja säästelemättä nappaan ensin linnun ja sitten koiran syliini. Suljin räpsähtelee sivummalla. Sella katsoo kysyvä ilme naamallaan minua suoraan silmiin:

– Menikö hyvin, menihän, eikö mennytkin.

Veetikin pääsee taas osallisille herkuista. Sella on yleensä tarkka saaliistaan, mutta Veetin se päästää aina tutkimaan lintuja. Oudommille koirille, jopa siskopuolelleen Siirille se nostelee ylähuulta jos toinen tuppaa liiaksi kiinnostumaan sen saamasta riistasta. Veeti hakee jo jängän reunaa kun korjailen kamppeitani kulkukuntoon. Etumaastossa se pysähtyy hetkeksi, purkaa sitten seisonnan ja nuohoaa tovin maajälkiä kunnes matka taas jatkuu. Siinä se Sellan edellinen tilanne oli. Tuosta se irtosi tiedotukseen, mutta linnut varmaankin häipyivät pauketta. Metso kelkkasee heilua kävelyn tahtiin reppuun ripustetuissa linturihmoissa. Päästän myös Sellan hakemaan ja molemmat koirat häipyvät metsään jängän taakse. Menee pitkä tovi. Veeti palaa, mutta Sella tulee vasta hetken päästä ja sillä on asiaa. Samassa koira häipyy samaan suuntaan mistä tulikin.

– Helekkari kun sillä on aina niin kiire takasin linnuille, kiroan jängän laidassa koiran hävitettyämme.

Odottelemme ja haravoimme katseellamme lähimaastosta edes pientä punaista läikkää. Päätän taas tarttua pilliin. Samassa näen kuinka koira irtoaa avojängän reunasta seisonnalta vain noin viidenkymmenen metrin päästä meistä. Perhana kun sitä ei muka tuosta huomaa! Sella tulee luokse, hyppää vasten, vikisee ja ätisee. Hetkessä se on takaisin paikassa, josta äsken irtosi. Pääsen vain kymmenkunta metriä kun valkoinen matto nousee ilmaan koiran edestä. Sella seuraa katseellaan loittonevaa valkoista vanaa. Riekkotokan kukkojen kiroilu raikaa Välivaaran rinteissä.

Sella palaa häntä heiluen seisonnaltaan ja kääntyy vielä katsomaan lintujen perään.

– Noh, alahan mennä hakemaan siitä! Ne meni jo!

Jänkä muuttuu kankaaksi ja tasainen maasto rinteeksi. Puusto harvenee. Puolessa välissä rinnettä välähtää auringon heijastus auton ikkunasta. Reppu painaa selkää. Se painaa ehkä enemmän kuin lähtiessä. Pitäisiköhän näitä pikku kietaleita – vaimonhyvittelyreissuja – tehdä useamminkin? Jotenkin kultapiiskunkin naama näyttää tällä kertaa harvinaisen tyytyväiseltä. En taida tarvita kirjallisia sopimuksia.

Yö autiotuvalla

Lämpö hiipii läpi tuvan. Se tarraa ensin pöydän kulmaan, nykäisee itsensä laverin ylle ja yön tunteina tutkii jo viimeistäkin nurkkaa. Kamina napsahtelee, se on herännyt pitkästä unesta työhönsä ja venyttelee valurautaisia luitaan.

Kaksi koiraa makaa kippurassa vieretysten. Vielä tunti kaksi sitten toi tuuli niiden kirsuihin tuoksun, tuoksun metsästä, syksystä, riekoista. Vanhempi – se jonka kuonoon on varttunut jo valkoista väriä, kuin riekon höyhentä – oikaisee jalkojaan. Ei palella enää.

Onni? Voiko se olla näin yksinkertaista? Tupa, kamina, kaksi koiraa ja tummuva syysyö. Revin koivupahkaa syy kerrallaan. Uusi jahtikaveri luo nahkaansa. Se imee ehkä jo tänä syksynä syihinsä nuotiokahvin aromin.

Tämä tupa on vanha uiton sauna, kämpäksi muutettu. Kun oikein kuvittelen, kuuleen kiukaan sihinän, ähkäisyt, naurun. Näen kyyristelevät hahmot, haistan hien, tervan, savun. Ja kun oikein kuvittelen, tunnen lämmön, kosteuden.

Ehkä lauteilla joku on hiljaa, miettii. Ehkä jollain on huoli. Miten lapset ja vaimo kotona voivat? Onko navetassa heinää, riittääkö mökissä lämpö? Kun savotta on tällä selkosella ohi, pääsee taas omalle mökille ja saa nähdä rakkainpansa.

Vanhempi koirista herää. Se painaa päänsä reidelleni ja vingahtaa vaimeasti. Mitä asiaa ystävä, metsätoveri? Koira kääntyy, menee ovelle ja venyttelee. Kaminan loimotuksessa sen lihaksista piirtyy jängät, vaaranrinteet ja rakkakivikot.

Päästän koiran ulos. Taivaankannella on nappeja, pieniä keltaisia. On tyyni ja pakkastaa, on yö autiotuvalla.

Polvi

Autiotuvalle mennään pimeää pitämään. Ennen paremman polun päätä on vetinen jänkä, joka varmasti karsii monen yrittäjän uskon. Ei se tupa täällä voi olla, tällaisen porkkaamisen takana. Jängän jälkeen polku nousee puljun päälle ja putoaa sitten samaisen harjanteen toiselle puolelle kulkemaan kohti tupaa.

Autiotupa ruskssa

Jängän reunassa Veeti seisoo. Käsken Sellan paikalleen, nakkaan männyntarrista tekemäni konkkauskepin syrjään ja lähden irvistellen kohti koiraa. Jalka pettää alta joka askeleella, mutta seisovan koiran siluetti hämärtyvässä metsässä vetää puoleensa. Juha kaartaa vasemmalta puolelta. Annan koiralle luvan ja tulinen nosto kaartaa kymmenisen metriä jängän reunaan. Uusi seisonta. Huomaamatta olen juossut askeleen pari, varmaan ensimmäistä kertaa viikkoon. Havahdun tuskaan. Jumaliste että sattuu. Uusi lupa ja koppelo nousee siivilleen koiran rynnätessä kuusituppaiden väliin. Juha ampuu.

– Tippuko?

– En tiiä ko ei niä.

Säikähdän ensin, mutta samanlaisena savolaisena arvaan äänen sävystä, että raamattua ei taaskaan pidä lukea kuin piru. Jotain se rivien välistä taas venkoilee.

– Suuliekki leimahti, ni hävis lintu näkyvistä.

Ei löydy lintua. Pummi tuli, mutta Veeti varmistaa vielä tarkasti lähimaaston. Kiroilee vissiin itsekseen kustessaan tervassoiroon. Könyän takaisin repulle, jossa Sella tärisee puikulakuono vinossa. Innoissaan on tyttö, ja ilme kysyy.

– Mitä tuli, tuliko mitään, näytä mitä tuli, mitä tapahtui, missä lintu, mitä ja häh?

On se tyttö yhtä tulta ja tappuraa. Hölmö. Tehty elukaksi, jolla on vain yksi mielenkiinto elämässään; lintu ja miten se saadaan.

Jänkä ei ole mukava ylittää muutenkaan, mutta nyt se käy entistä pahemmin voimille. Pehmeä pinta lievittää tärähdystä, mutta ponnistaessa polvi ei pidä. Pääsemme kuitenkin yli. Juha ja Siiri tulevat perässä ja kuulen kun mies juttelee innokkaalle nuorelle koiralleen.

– Kuule Siiri se on semmonen juttu, että täällä mettässä mennään heikkojen ja invalidien ehdoilla…

Naureskelen itsekseni partaani. Juuttaan ruoja, toisen tuskalla leikkiä laskee. Meinaan heittää jotain takaisin, mutta jätän sitten sanomatta. Harjanteella kasvaa taannoin hakattu männikkö. Alkaa jo näyttää metsältä vartuttuaan muutaman vuosikymmenen. Latvojen päällä näkyy taivaan laidalla painuvan auringon palo. Hetken se hehkuu kuin tulen loimu, mutta taantuu sitten tummemmaksi. Taivaanranta vuotaa verta ja minun polveni vettä.

Veeti seisoo nyt jängän takana. Otan Sellan ja Siirin narut ja istahdan kannolle.

– Mee sinä, ei mulla kinttu kestä.

Juha tietää Veetin metkut. Menee kuin omalle koiralleen, ja kai se Veetipoika alkaa jo pikkuhiljaa olla yhteinen jahtikaveri meille molemmille. Luottaa Juhaankin, vaikka onkin jukuripää. Koira siis.

Olimme edellisellä viikolla Koitelaisen kairassa rättilaavun kanssa reissuamassa. Vetinen kesä oli tehnyt Koitelaiselle tyypillisistä aapasoista pehmeitä ja vaikeakulkuisia. Melkein joka askeleella sai varoa sukeltamasta hetteeseen. Silloin minulla oli romuskan poikanen. Ryvitti ja käytti vähän kuumettakin, veti voimattomaksi. Mutta talvisydämen ja kesän ajan lämmennyt pyyntiveri piti horkan poissa. Yhtenä yönä sateen kastelemat kamppeet kohmasivat umpijäähän. Piti kunnon pakkasen ja aamulla sai ottaa rivakoita askelia hiipuneiden roitotulien virittämiseksi uudelleen.

Mentiin pitkiä päiviä, hypittiin mättäältä toiselle. Lintuja nähtiin, jokunen saatiinkin, mutta ei niin kuin oli toivottu. Koitelaisen tunturin kupeessa asennolla istuskeltiin illat pitkät ja kuunneltiin kun tavit viheltävin siivin saapuivat rimmille puljaamaan. Isommilla siivillä oli toivottu siihen lintuja laskevan, mutta ei näkynyt mettiläisistä merkkiäkään. Lienevät vielä olleet suurin osa Lokan takana pesimäjängillä. Tavi saatiin pataan ja oltiin mielissään.

Erään päivän ilta oli kääntynyt jo hämärään kun hypimme pounuja pitkin takaisin asennolle. Viimeisellä kilometrillä tuntui polvessa ikävää vihlomista. Välillä jalka petti kokonaan alta kuin löystynyt sarana. Nitkahteli ja muljahteli kummasti, mutta ei vihlonut liikaa. Olimme jo päivän aikaan päättäneet, että aamulla kasataan romut rinkkaan ja painellaan takaisin Luiron varteen.

Rinkat selässä oli ikävä metsästää. Tilanteetkin olivat mitä olivat. Ei pudotuksen paikkaa. Ennen autoa oli vielä puoli kilometriä jänkää. Silloin alkoi tuntua ettei täältä taidakaan päästä pois. Puolittain kontaten könysin viimeiselle kankaalle ja sitä pitkin autolle. Nyt koski, koski niin, ettei jalka kestänyt ollenkaan alla ja silmissä veti mustaksi. Ajelimme Luiron varteen laavulle ja teimme julmat tulet. Vieläkin pukkasi vilua ja nokka vuosi. Tottahan sen taudin piti tähän sattua, kanalinnun aloitukseen. Jalka vihoitteli taas kun hain vettä strohitotiin. Könysin takaisin penkalle ja päätin pistää jalan lepoon siltä illalta.

Sitä tehden meni koko loppureissu. Minä könkkäsin kepin kanssa irvistellen ja Juha yritti sietää hidasta etenemistä. Onneksi löysimme nyt jo lintuja. Nuori puikulapäinen seisojani – Sella – sai hienoja tilanteita. Ukko vaan ampui ohi helpoistakin paikoista. Aamulla jalka kesti vajaan kilometrin, sitten piti istua toviksi. Tämän jälkeen mentiinkin vain muutaman sadan metrin pätkiä. Onneksi oli hyvähakuisia koiria.

Nyt siitä on jo viikon päivät. Istun jängän takana kannolla ja kiroan mielessäni. Olin pitänyt taukoa metsästyksestä, jotta polvi paranisi. Mutta ei auttanut. Onni oli, että olin päivällä saanut Veetille hienon tilanteen ja pudottanut tuohon puolen kilometrin päähän metson. Nyt oli Juha hakemassa Veetille lisää onnistumisia ja minä en päässyt enää oman koirani seisonnallekaan jalkani kanssa. Kuuntelen sen mitä hörökorvistani irti saan.

Laukaus repii männikköä ja heti tämän jälkeen Juhan ääni kantaa korviini.

– Maahan, maa…. tuo tänne. Tänne se, no…

Hymyilyttää. Tiedän tarkkaan mitä on tapahtunut. Veeti on tehnyt kuten monesti ennenkin ja sulkenut korvansa tietyllä hetkellä. Se tarkoittaa vain yhtä asiaa, pojilla on homma onnistunut ja lintu saatu, vaikka Veeti onkin mennyt paukkunoutoon. Saamamiehet tulevat vieretysten hämärästä.

– Nonii, komia koppelo, tokaisen.

– Joo, tuosta ei voinut ennää ampua ohi. Olisko kymmenen metriä ollut matkaa kun tumppasin. Veeti vetäs avanssin aivan linnulle.

Kävelemme peräkanaa kämppää kohti. Jalkaan sattuu ja välillä on pakko pysähtyä. Silti olo tuntuu oudon onnelliselta. Tähän kai se on mennyt. Nykyään osaa jo olla iloinen toisten onnistumisista. Koppelon ripustamme tuvan eteiseen roikkumaan rietoilta piiloon. Koirat etsivät jo paikkaansa sisältä ja vartovat ruokaa. Kamina napsahtelee lupaavasti. Kohta lämpö jo tapailee syyskolkkoja hirsiä.

Yön luomet tummine kulmakarvoineen ovat lopullisesti painuneet metsän päälle. Syksyn mittaan tuntuvat käyvän yhä raskaammaksi ja avautuvat kohta enää hetkeksi kurkistelemaan kuuraista maailmaa. Makailen laverilla ja mietin menneitä päiviä. Avonaisesta kaminan luukusta loimu lyö valoja tummiin hirsiin. Turpeen tuoksuinen mallasviski laineilee kuksan pohjalla. Jalkaan ei koske kun sille ei laita painoa. Miksi tämän jalkavaivan piti sattua juuri nyt, parhaaseen linnustusaikaan? Mietin millainen olisi elämän tola jos ei pääsisi liikkumaan lainkaan. Mitä sitä tekisi, mille eläisi? Arjessa sitä tuskailee milloin mitäkin. Milloin tekemättömiä töitä, milloin sitä mitä tekisi. Milloin missäkin näkee aihetta tuskailuun ja harmitteluun.

Kaikkea sitä huokailee, muttei näe sitä mikä on erinomaisen hyvin. Onneksi tämmöisissä tilanteissa, tässä laverilla tuvan hiljaisuudessa tavoittaa aina jotain perimmäistä ja näkee itsensä ja elämänsä kauempaa. Pieniä on murheet tässä ja nyt. Nyt jalka ei kanna, mutta viikon päästä, kuukauden tai ainakin vuoden päästä se on jo kunnossa. Ja vaikkei olisikaan, niin näkyyhän tuota kämpille pääsevän raajarikkonakin. On hyvä että näin käy toisinaan. Jotenkin tämmöisissä pienissä vastoinkäymisissä herää siihen mitä kaikkea hienoa on elämälleen saanut. Onneaan ei ymmärrä ennen kuin sen uhkaa menettää. Vasta silloin näkee mikä oikeasti on arvokasta.

Riistakoira Muotkalla

Sellan kanssa osallistuimme Riistakoiraan Muotkalla syyskuun lopulla 2012 Alkuasetelma oli lannistava. Koira oli sairastellut koko kesän, ja alkusyksystä sen kunto oli sanalla sanoen hyvin huono.

Sella Riistakoiran finaalissa

Kävin Ivalossa kasvattajan luona ennen Riistakoiraa kalibroimassa koiran kuonoa tunturioloihin, eikä meno kovin kummoiselta näyttänyt. Mukana ollut Viinikan Kimmo kirosi narttunsa ”Tertun” kohdalla samaa. Melkosta jolkottelua molemmilla koirilla.

Tästä huolimatta päätimme Kimmon kanssa lähteä kisaan, olihan se kaikkinensa hieno tapahtuma. Mukana paljon kovia koiria ja tuttuja ohjaajia.

Ensimmäinen karsintapäivä

Jo ensimmäinen karsintapäivä kertoi yhden iloisen asian. Sellan haku oli auennut ja ilo työskentelyyn löytynyt. Se haki kuin vimmattu ja haku palkittiin viimeisen erän viimeisillä minuuteilla koiran häipyessä etumaastoon. Kohta se tulikin tiedottamaan ja vei meidät noin 300 metrin päähän linnuille, jotka se oli piikannut varmasti niille sijoilleen. Räväkkä nosto ja pudotusyritys, josta ei kyllä pusikon läpi lintua tonttiin tullut. Jatkopaikka kuitenkin tuli kun jälkikin sujui moitteetta.

Toinen karsintapäivä

Seuraavana päivänä käytiin kuilun partaalla. Vesityöt menivät suht rutiinilla läpi. Maastossa koira sai jo ensimmäisen erän ensimetreillä linnut eteensä ja seisoi ne. Innoissaan se kuitenkin tarkkoi poikueen ylös ja minä kirosin. Tuomari antoi meidän vielä jatkaa ja Sella kiitti saamastaan hakuajasta napauttamalla heti kohta perään toisen seisonnan. Linnut kirpsivat ilmaan ennen avanssilupaa, mutta riistatyö tehtiin. Haku jatkui raivoisana iltaan asti, mutta lintuja ei löytynyt. Kylmänlinnun nouto oli pala kakkua.

Illalla kritiikissä kuultiin iloisia uutisia. Sella lunasti finaalipaikan viiden kovimman koiran joukossa. Nyt taisteltiin Riistakoiran voitosta, eli Suomen mestaruudesta.

Finaali

Vielä naurattaa…

Finaalipäivä alkoi osaltamme huonon tuurin merkeissä. Koira seisoi poroja – niin luulin kun tuulen alla aivan koiran edessä liikkui tokka puitten välissä. Houkuttelin koiraa pois, jolloin porojen ja koiran välistä pinkaisi pupujussi liikkeelle. Voi jumalauta että otti aivoon. Siitä olisi tehty helppo riistatyö kun koirakin oli paikallaan kuin tatti.

Viimeisen erän viimeinen minuutti kampesi meidät lopullisesti pois korkeimmalta pallilta.Sella törmäsi tyvenessä kahteen otteeseen riekkopoikueen jäseniin samassa rinteessä. Ensin kahteen ja sitten vielä yhteen lintuun. Se oli sillä selvä, ettei loimi tule meille, eikä M12 -titteli.

Lopputulema

Sella ylsi lopulta Riistakoiran pronssille. Illan kritiikissä mieli oli kaksijakoinen. Toisaalta en odottanut kilpailulta mitään, en varsinkaan finaalipaikkaa saati nousua mitaleille. Toisaalta tiesin, että meillä oli mitä mahtavimmat mahdollisuudet napata tuo himoittu ja vain harvoille koirille suotu titteli – RIISTAKOIRA. Sen saavuttaminen on niin kova teko, että se tuntui vielä ennen tätä kisaa jopa utopistiselta.

Ja mitenkö kävi treenikaverille, eli Tertulle ja Kimmolle? No, he nappasivat sen loimen ja siitä olin hyvin iloinen. Onnea vilpittömästi heille!