Martta

Huomentuulen TarkkaMartta – FI25981/09

Sella teki minuun niin suuren vaikutuksen, että päätin sen astuttaa vuonna 2009. Urokseksi valikoitui nuori nouseva uros Ferhill´s Jurddas. Viiden äppiäisen pentue syntyi kevään korvalla ja sieltä valikoitui minulle Martta, pirteä mustapäistärikko.

Martta ensimmäisen keväänään.

Se oli virhe. Näin ajattelin.

Siinä meni leppoisasti kaksi ja puoli vuotta tilanteesta toiseen. Vuodet 2010 ja 2011 olivat huikeita lintuvuosia Perä-Pohjolassa. Martalle tarjottiin ainaki 150 paikkaa oppia seisomaan. Ei perkele oppinut. Ja herkällä en kiroa.

Kaikki mikä liikkuu tai lentää pyydetään. Jos ei liiku tai lennä, niin sitten liikutetaan tai lennätetään itse.

Aina mentiin hienosti linnulle tuulesta ja löytökyky oli huikea. Mutta ei sitten millään niitä jarruja ennen kuin lintu siivitti. Oltiin sitten Ruotsissa syksyllä 2011 ja Sella otti hienosti riekkopoikueen. Ammuttiin yksi alas, mutta aateltiin säästää loput Martalle. Poikue levisi nätisti jängän reunaan ja tuuli kävi hyvin. Yksi kerrallaan päästin viemään hullua nulikkaa linnulle. Kaksi ensimmäistä tölvittiin ilmaan sekun vaan. Vähän muka himmattiin mutta seisomatta lintu ilmaan ja ihmettelemään.

Ajatus ei aina ole menossa sinne, minne kroppa.

Kun kolmas lintu oli tilsitty taivaalle minulla alkoi niin sanotusti käpy jäätymään. Ei tästä tule mitään. Kun koiraa vietiin neljännelle riekkopojalle, keräsin keuhkot täyteen ilmaa. Juuri kun näin, että koira sai vainun ja alkoi nostaa, päästin kaikki perkeleet ilmoille. Sätin koiran alimpaan helvettiin, mutten koskenutkaan siihen. Sella takana piteli luppakorviaan ja katteli mättäitä. ”Minun syy, minun lapsi…” se varmaan ajatteli. Sama toistui seuraavalla linnulla ja olin näkevinäni miten Martta ihmetti mikä tässä nyt muka menee pieleen.

Martta menossa riekkojahtiin Ruotsin tuntureille.

En oo vielä noin pöljä koiraa nähny!

Kaiken nähnyt kanakoirakonkari ja KAER-ylituomari Kalevi Yrttiaho Iijärvellä riekkolaskennoissa

Kaksi viikkoa tämän episodin jälkeen sain pudottaa Martalle ensimmäisen teeren. Ja siitä alkoi riistan niittäminen. Sinä syksynä ammuin sille muun muassa kaksi metsoa samalla reissulla ja kaupan päälle se otti ajosta ketun kiinni. Sen kuitenkin näin koko ajan, että koira kävi kovilla kierroksilla koko ajan. Se stressaantui helposti ja hermostuneisuus puski toimissa läpi. Päätin jo tuolloin, että tämä tie on nähty. Martasta ei tule jalostuskoiraa koskaan. Parissa kokeessa se käsi, Junkkarissa raakileena ja sen jälkeen hakemassa AVO2:n Lapinlahdelta kun Sellan valioiduttua piti käyttää ylimääräinen koepaikka.

Kaiken kommelluksen jälkeen Martasta tuli minulle upea ja luotettva jahtikumppani kun ymmärsin löysätä pipoa ja vaatimuksia. Ymmärsin, ettei kaikista koirista vaan ole ihannemuottiin ja silloin on syytä keskittyä koiran vahvuuksiin jos haluaa nauttia. Martan linnunkäsittely on edelleen huippuluokkaa, se hakee hienosti ja tiedottaa oma-aloitteisesti. Varsinkin metsojen kanssa se on mestari.

Mutta yhtään painetta se ei kestä.

Martta on tällä hetkellä minulle se, jolla hankitaan lihaa reppuun ja pakkaseen. Kohta 12-vuotias koira peittoaa liikkeellään ja kestävyydellään monet nuoremmat huipuiksi sanotut. Minä nautin tuosta koirasta, vaikka 10 vuotta sitten kirosin sen alimpaan helvettiin.

Martta sai minut tajuamaan sen, että tässä touhussa tärkeintä on nautinto – ei se miten sinun ja koirasi odotetaan toimivan. Se on toisille elämistä. Elä itsellesi ja koirallesi, jahdille.