Pele

Pele – SF20584/87

Pieni, mutta erittäin suurikorvainen lyhytkarvaisen saksanseisojan pentu tuli naapurikylältä meille vuoden 1987 kesällä. Se oksensi matkalla syliini – huolimattomasti muussattuja pottuja ja lihakeittoa. Semmoista oli seisojanpennun eväs kasvattajalla siihen aikaan. Siitä pienestä suurikorvaisesta seisojauroksesta tuli koira, joka vei sydämeni lopullisesti kanakoirien maailmaan.

Pele ja isäni kesällä 1987.

Toisin kuin edeltäjänsä karkeakarvainen saksanseisoja Eetu, oli Pele todella sympaattinen ja leppoisa koira. Pelestä kasvoi lempeä jättiläinen. Sen säkä kohosi 72 senttiin ja painoa oli timmikunnossa 38 kiloa. Silti se jaksoi. Se jaksoi siksi, että se käytti päätään ja liikkui voimiaan säästäen. Koirassa oli jonkinlaista selittämätöntä charmia ja rauhallisuutta.

Reppukoira

Pele oli reppukoira. Sitä ei viety näyttelyihin, ei kokeisiin. Ei se ollut jalostuskoira. Mutta reppukoira se oli. Pele osoitti ettei seisojaa pidä pitää tyhmänä. Ei varsinkaan seisojaa, joka on reppukoira.

Metsällä Pelen parhaita puolia oli sen uskomattoman hyvä linnunlöytökyky. Se seisoi myös jänikset makuulle varmasti. Haavakkosorsilla ei ollut mitään mahdollisuuksia karata. Pele kaivoi ne syvältäkin rantapenkkojen alta, jopa suosta, rahkasammalesta, käsivarren syvyydestä.

Pelestä kuvastui selvästi, että se oli metsästäjän koira. Isäni kulki sen kanssa paljon ja joka paikassa, nimenomaan metsällä. Samoin tein minä. Pele osasi tulkita mitä milloinkin metsästettiin ja miten piti toimia.

Kenelle tulisi mieleen harventaa räksänpoikia seisojan kanssa (silloin se oli laillista)? Minulle tuli. Pele seisoi poikaset marjapuskien takana metsikössä ja minä napsuttelin hyvin maastoutuneita marjatuholaisia piekkarilla pois.

– Pilalle menee koira tuollaisessa touhussa, alkaa seista mettälläkin räksiä, sanoisi joku.

Mitä vielä. Kun syksy koitti, juoksi Pele läpi satapäisten räksälaumojen, mutta saattoi kesken kauheimman räkätyksen napata seisontaansa pihlajan alla kyyhöttävän lehtokurpan.

Kananpoikien keinoemo

Penskana vein keväisin kukonmunia (ne ovat siis kananmunia, joissa on ohtinaansa hoitanut myös kukko) harakanpesiin. Harakka, vaikka viisas lintu onkin, hautoi munat ja 21 vuorokauden kuluttua pesästä pilkisteli keltainen tipu.

Samaan aikaan kun Pelen kanssa moksimme räksänpoikia metsästä, piipersi pihallamme kananpoikia. Kun tulimme ”metsältä” kotiin, siirtyi Pele paimentamaan tipuja. Takapihalla oli jyrkkä jokitörmä. Pele makasi siellä rinteen reunalla kuusiaidan luona ja katsoi etteivät tipit päässeet jokeen.

Korvien väli ratkaisee

Peleä veti pää. Rakenteeltaan koira oli jalon seisojan irvikuva. Raskas ja korkea. Mutta se juuri vakuutti minut siitä, että kun pää on koiralla kunnossa, niin sama vaikkei jalkoja olisikaan. Pelellä oli selässä välilevyn pullistuma. Rankan päivän jälkeen se ei seuraavana aamuna päässyt kunnolla ylös. Ensin nousi perse ja lopulta koira hilasi itsensä ulos tarpeilleen. Hakuluovilla ensimmäiset sadat metrit vain persaus heilui varvikossa kun koira etsi haikuja linnuista. Pikkuhiljaa nousi säkä ja pää ja kohta oli täys ralli päällä.

Isä ja Pele Hällämöllä.

Pelelle ammuttiin huima määrä lintuja, vaikkei se juuri edennyt ja seisoi etenkin teeret melko kaukaa. Tosin teertä onkin huomattavan vaikea painaa, varsinkin jos kyseessä on vanha teeri. Riekot se hoiteli hyvin, mutta metso tuotti tuskaa. Metso kävelytti Peleä usein pitkiä matkoja ja lopulta iso musta hyppäsi lentoon jostain kuusen alaoksien suojista.

Kuljimme kaikki päivät hipihiljaa pitkin metsiä. Koiralle ei tarvinnut puhua mitään. Kun Pele otti seisonnan, odotti se aina miehen hyvälle ampumahollille. Sitten se otti ilman avanssikäskyä kaksi kolme askelta ja linnut kirposivat taivaalle. Koskaan se ei mennyt perään. Kun ammunta oli tauonnut, vilkaisi Pele taakseen.

– Vieläkö joku ampuu?

Tämän jälkeen se pinkaisi koko massallaan noutoon.

Pele sulatti sen, jos tilanteissa ammuttiin ohi. Mutta sitä se ei sietänyt jos kukaan ei ampunut laukaustakaan. Se loukkaantui.

– Perkele, on se kumma kun minä hoitelen hommat, niin ette sitten vaivaudu edes yrittämään!

Tämän jälkeen pari seuraavaa tilannetta olivat katastroofeja. Mutta ei tehnyt mieli ampua jos seisonnalla oli vaikkapa koppelo. Mitä sitä ilmaan roiskimaan ja luonnon rauhaa pilaamaan.

Pele jätti minuun syvän jäljen. Samanlaista sisintä en ole tuon jälkeen koirissa tavannut. Olen nähnyt hienosti toimivia seisojia, mutta ne ovat jotenkin kylmiä, niiltä puuttu se jokin. Jokin, joka on sekoitus metsäläisyyttä, uskomatonta riistaviettiä ja luonnollista metsästäjän verta. Pele eli 15-vuotiaaksi, ja vielä viimeisenä syksynään se kävi naakimassa sorsia kotijärven rannoilla.

Kun menin käymään Pelen kanssa ukki-vainaani luona, otti ukki aina Pelen vastaan samoin sanoin.

– Mieskö se tuli!

Pele heilutti häntäänsä ja puski päätään ukin jalkoja vasten. Vierestä katsellen näin kaksi samanlaista luonnetta. Kunnon metsämiehiä, paljon nähneitä.

Pele oli hillittömän kokoinen seisojauros. Säkä nousi 72 senttiin ja painoa timmikunnossa oli 38 kiloa. Paksu se ei ollut, kuten kuvastsa näkyy.