Veeti

Veeti tuli minulle Immosen Tuovin Nardus-kennelistä armeijan jälkeen kesällä 1999. Olin juuri saanut roppakaupalla tietoa koirista ja koirankoulutuksesta Suomen parhaasta koirakoulusta, Kainuun Prikaatin Sotakoiraosastolta. Olin tarmoa täynnä ja tuore pentu toi ennestään kovaan motivaatioon oivan lisän.

Äijä.

Veeti oli viilipytty. Se nukkui koko matkan Espoosta Savo-Kainuun rajamaille saakka auton jalkotilaan laitetussa pahvilaatikossa. Se kulki ja kiersi kesän aikaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat, kissanristiäiset ja kekkerit kun tein toimittajan hommia paikallislehdessä. Nämä kokemukset vahvistivat entisestään sen rauhallista itsevarmuutta. Se oli äijä, jolla ei ollut mitään tarvetta rähistä kellekään tai lähteä mukaan provosointeihin, ja tosipaikan tullen siitä löytyi kovuutta ja lujuutta roppakaupalla.

Lempeä ja itsevarma.

Koulutin tuon koiran juurta jaksaen. Se osasi sen miljoona temppua ja liikettä ja sen tottelevaisuuskoulutus oli priimaa. Silti siitä tuli lopulta vanhemmiten varma paukkunoutaja kun löysäsin liikaa pipoa. Vanhoilla päivillään se nappasi tuosta noin vaan SSK:n tottelevaisuuskisassa hopeaa, vaikka tottistreenejä ei oltu tehty useaan vuoteen.

Veeti käsivarressa 2005. Riekot piikissä.

Metsällä Veeti oli työmies. Se ei hienostellut pätkääkään vaan ainoana tavoitteena sillä oli saada saalista reppuun. Usein se haistatti minulle pitkät kun muka yritin tietää asiat paremmin kuin se. Lopulta tajusin, että koiraa kannattaa neuvoa vasta sitten jos sinulla on metsästykseen paremmat aistit kuin sillä.

Sorsalta palaamassa. Saalis repussa ja aseet tyhjänä.

Veetin kanssa käytiin pariin kertaan kokeissa ja sillä olisi ollut suht helppo porskuttaa voittajaluokkaan. Vahva AVO 2 tulos tuli heittämällä, vaikka koemaailma oli minulle vielä outo juttu. Koehommat kuitenkin tyssäsivät sisaren OCD-löydökseen, jota pidin silloin niin merkittävänä asiana, etten halunnut viedä koiraa jalostuksessa eteen päin. Jälkeen päin ajatellen se oli ehkä virhe. Tuolla koiralla olisi ollut annettavaa rodulle. Veeti eli 15-vuotiaaksi ja sen loppuelämää varjosti etupään nivelrikko. Silti se kulki vielä metsällä ja sille ammuttiin lintuja vielä vanhanakin.

Tässä uroksessa minua jäi erityisesti kiehtomaan sen luonne. Stressaamaton viilipytty, itsevarma jöröjukka – silti lämmin ja ystävällinen. Veetin ansiota oli, että minulle tuli myöhemmin Ailee. Mutta se on toinen tarina.

Kuvia Veetistä