Koulutusta - - Pennut - - Tarinoita - - Ajatuksia - - Uutisia - - Vieraskirja - - Etusivu

 

Koulutusta

Peruskoulutus
- Huoneentaulu
- Koiran motivointi

Metsästyskoulutus
- Nouto, juttu outo?
- Hakevalle riistaa riittää
- Ohjauksen opettaminen
- Pysähtyvä koira

Perään menemätön koira
- kovan koulutuksen vai kasvamisen tulos?


Kanakoirametsästys on parhaimmillaan koiran ja isännän harmoonista yhteistyötä, josta huokuu keskinäinen ymmärrys ja luottamus.

Vain koiransa sisimmän ymmärtävä isäntä voi saada kumppaninsa ymmärtämään ja luottaamaan itseensä.

Aina näin ei käy. Vika voi olla jommassa kummassa tai molemmissa, mutta lähes poikkeuksetta ihmisessä.

Samoin kuin pennun kasvattamisessa määrätietoisesti noutoon, myös riistatyöhön voidaan kasvaa. Kasvaminen on asteittain tapahtuvaa kokonaisuuksien hahmottamista, ymmärtämistä ja loogisuuden löytämistä. Joku voi sanoa, ettei koira voi hahmottaa kokonaisuuksia tai että se ei voi ymmärtää saati olla looginen toiminnoissaan, koska se ei ajattele. Koira ei todellaakaan ajattele, mutta se ehdollistuu ja yhdistää tiettyjä asioita toisiinsa. Tämän kautta koira myös ymmärtää mitä jokin asia merkitsee. Kanakoiralla metsästäminen on suuri joukko peräkkäisiä tapahtumia, joiden toisiinsa liittyvän merkityksen koiran täytyy ymmärtää. Meidän koiran ohjaajina täytyy olla varma niistä tapahtumista, jotka koira yhdistää toisiinsa jos haluamme koiran ymmärtävän sille tarkoitetun viestimme oikein. Kun koira ymmärtää mitä siltä haluamme, voimme tätä asiaa siltä myös vaatia. Voimme palkita tai rankaista koiraa.

Riistatyön hektisyys

Kanakoira on linnulla ollessaan ristiriitaisten asioiden äärellä. Sen olisi saatava lintu painumaan ja pidettävä se paikallaan. Parhaillaan - tai pahimmillaan - sen olisi myös tiedotettava linnusta isännälle. Kun tilanne sitten on valmis, olisi sen isäntänsä luvasta epäröimättä nostettava lintu tuulen teille. Samalla silmänräpsäyksellä sen olisi pysähdyttävä, kunnioitettava lentävää lintua. Jos lintu saadaan pudotettua, olisi se vielä noudettava vasta luvasta ja silloinkin taas vauhdilla. Lyhyessä ajassa koiran hermoja koetellaan tapahtumasarjalla, jossa se joutuu muuttamaan käytöstään räjähtävästä syöksystä täydelliseen paikallaan pysyvään viileyteen.

Peräänmenosta puhutaan paljon. Sitä pidetään monesti myös virheellisesti riistainnon ilmentymänä. Isäntä unohtuu, koska koiralla kuvitellaan olevan niin suuri riistavietti. Jos vain sellaisen koiran saa aisoihin, niin se on kuulemma hyvä koira se. Peräänmenoa pidetään myös luonnollisena asiana. Koira yrittää ottaa eläintä kiinni ja se on luonnollista. Mutta oletteko nähneet luonnossa savannien nopeiden kissaeläinten lisäksi yhtään eläintä, joka juoksemalla päätä pahkaa satoja metrejä saaliseläimensä perässä saisi sen vielä saalikseen? Varsinkaan koiraeläintä, joka juoksisi haukkuen linnun perässä? En minäkään. Miksi hillitön peräänmeno siis olisi luonnollista?

Peräänmenosta ja "aisoihin saamisesta" onkin tullut tuttu tapahtumasarja valitettavan monelle harrastajalle. Koiraa on harjoitettu kentällä menemään käskystä maahan ja tottelemaan muutenkin isäntäänsä parhain päin. Hiekkakenttien tottelevaisuusvalio muuttuu kuitenkin hetkessä kauhukakaraksi kun se viedään linnulle. Se menee perään kuin pöljä. Sitten sitä kannetaan niskaperse -kahvoista takaisin siihen mistä se lintu lähti. Pian saadaan aikaiseksi koira, joka ei mene yleensä paljoa perään kun tarpeeksi uhkaillaan, mutta joka ei kyllä sitten yleensä juuri etenekään. Sen malli riistatyöstä on kadonnut tai sitä ei ole koskaan ollutkaan. Tilalle on tullut epävarmuus.

Miksi koiran korvat katoavat?

Mietitäänpä tätä. Miksi se kenttien tokovalio ei tottelekaan? Osa syy voi olla toki ihan rehellisesti koiran hermorakenteessa. Sen pääkoppa ei kestä tilannetta. Osa koiristamme vain on sellaisia, ettei niiden pää kestä riistatöiden vaatimuksia. Jalostuksella on siis vielä paljon haasteita edessä.

Monelle meille kanakoiraharrastajille on pinttynyt päähän sellainen malli, että koira pidetään erossa riistasta ja eläimistä yleensäkin kunnes koira on "valmis" metsästyskoulutukseen. Yksi suuri syy tähän on Saksanseisojan koulutusopas. Se sanoo, ettei koiralle pidä antaa metsästyskoulutusta ennen kuin se on saavuttanut tottelevaisuudessa ja kypsyydessään tietyn asteen. Sen on tehtävä tietyt toimet, suoritteet ja liikkeet kuin vettä vain ennen kuin se voi kohdata riistaa. Yleensä tämä ottaa aikaa monta kuukautta.

Suuri syy peräänmenolle on mielestäni kuitenkin juuri tässä ajattelutavassa. Jo varttunut ja itsenäistynyt koira viedään linnulle jolloin se kohtaa pakenevan saaliin ensimmäisen kerran. Usein koira on vielä siinä pahimmassa murrosiässä, jossa se kokeilee rajojaan ja tutkii mielenkiinnolla mihin sen rahkeet riittävät. Tuossa iässä ja riistatyön kaltaisessa hektisessä tapahtumasarjassa oletetaan koiran olevan vastaanottavainen komennoille. Se on seissut linnun hienosti, edennyt, nostanut ja sitten sen pitäisi pysähtyä kun se on juuri saavuttanut kliimaksin.

Näen jo kuinka koira painuu korvat lukossa horisonttiin linnun perässä.


Pentu ei tiedä mitä on perään meneminen

Perinteisen mallin sijasta olen itse alkanut ajatella sitä miten metsästyskoira voi kasvaa ja kypsyä metsään, riistaan? Voiko koiraa valmistaa kohtaamaan riista ilman, että sille tulee suunnatonta viettiä ajaa sitä takaa? Voiko tämän tehdä huomaamattomasti jokapäiväisessä elämässä? Onko pakenevan riistan perään ryntäämättömyys välttämättä epäluonnollista?

Pieni pentu on lapsi. Lapsi on avoin vaikutteille ja se rakentaa maailmaansa. Yhdistää aiempaa kokemusta uusiin, hylkää vanhoja malleja, etsii uusia, rakentaa uutta entisen pohjan päälle. Se on kaikkein herkimmässä vaiheessa paitsi sosiaalistumisensa, myös pysyvien vaikutteiden tarttumisen suhteen. Pienellä pennulla tarkoitan seuraavien kuukausien aikaa siitä kun koira tulee perheeseen.

Pieni pentu ei tiedä perään menemisestä. Se havainnoi kyllä sen (ja ohjaajan) edestä pakenevan riistan, muttei se parin kolmen kuukauden iässä vielä yritäkään perään. Korkeintaan metrin pari. Sen sijaan se on kiinni ohjaajassaan. Ohjaaja on sille maailman napa, tuki ja turva. Ohjaaja on lauman pää, johon voi luottaa ja turvata, se tietää miten elämässä pärjää ja pysyy hengissä. Sitä on paras kuunnella.

Itse olen vienyt pentua tietoisesti tilanteisiin, joissa eläimiä karkottuu. Räkättirastaita on jokaisella pihamaalla. Lenkille lähtiessä ne lehahtavat lentoon ja pentu niitä ihmeissään katsoo. Voitteko kuvitella otollisempaa tilannetta? Pienellä vinkkauksella koira käsketään paikalleen. Istumaan, maahan tai muuten vain paikalleen. Sillä käskyllä, minkä se on jo oppinut. Kappas, lintuja lentää ja "istu" kuuluu. Tätä sattuu harva se päivä. Linnun lentäminen tarkoittaa istumista. Se on hieno juttu.

Ajatelkaapa nyt sitä seisovan koiran ensimmäistä todellista riistatilannetta. Seisonta oikealle riistalle. Avanssin jälkeen ei kuitenkaan tapahdu mitään suurta ja ihmeellistä, mitä koira ei olisi jo kokenut ja johon se ei olisi tottunut. Koiran on huomattavasti helpompi hillitä itsensä ja pysähtyä. Kaiken lisäksi koira tietää sen olevan oikein.

"Siinä mänöö avanssit pilalle..."

Aika yleinen vastaus kun esitän edellä kuvailemani ajatukseni. Jos koira opetetaan pentuna olemaan ajamatta lintuja, niin eipä se suostu niitä nostamaan.

Tällaisen ajatuksen asettajilta tahtoo vain unohtua, ettei avanssi ole ajamista, vaan nostamista. Avanssi kohdistuu eläimelle, joka ei vielä pakene. Pakenevalle elukalle taas ei tarvitse edes avanssia ottaa. Sen sijaan perinteisessä "peräänmenon kitkemisessä" koira alkaa pelätä koko tilannetta. Pahimmista tulee jopa blinkkaajia ja monella riistatyöstä tulee niin stressaava, ettei koira uskalla mennä röyhkeästi linnulle tai nostaa sitä vapautuneesti.

Kliimaksi

Kun koira sitten on selvästi herännyt riistalle, hakee riistaa, seisoo ja nostaa, pysyy linnun siivittäessä paikallaan kuten pennusta lähtien on tehnyt, pitää se mielestäni tästä onnistumisesta palkita niin pian kuin mahdollista. Jos koira on kasvanut peräänmenemättömäksi ei sille ole mitään syytä hangata sitä "suositeltua" sataa riistatyötä kuten niille, joilta peräänmeno on "kitketty" pois.

Koiralle pudotetaan lintu onnistuneesta tilanteesta. Tässä ensimmäisessä tilanteessa on oltava tarkkana noudon suhteen. Mieluummin koira jätetään rauhoittumaan ja tasaamaan pulssia ja lintu noudetaan itse. Rauhallisesti siirrytään koiran luo, kiitetään sitä ja yhdessä ihastellaan saalista, joka on palkinto saumattomasta yhteistyöstä. Noutamaan ehditään myöhemminkin.