Koulutusta - - Pennut - - Tarinoita - - Ajatuksia - - Uutisia - - Vieraskirja - - Etusivu

 

Tarinoita

- Kietale
- Yö autiotuvalla

- Sisäinen palo
- Kevättalven päivä
- Pitkospuita pistelen
- Junkkarissa -05
- Polvi
- Veetin ja Sellan kanssa kokeissa

 

Eräs kevättalven päivä käsivarressa


Hikisen rämpimisen ohessa saa välillä kiinni hienoista tilanteista.

Ensimmäisen lupapäivän aamuna selkesi taas se millaisia harhakuvitelmia tästä kevätmetsästyksestä tuleekaan talven pimeimpinä iltoina viriteltyä. Hohtavat hanget, hyvin luistavat sukset, keroa pitkin kiitävä kanakoira ja miljoonia riekkoja. Mitä vielä! Rämmimme Juhan kanssa koivikkokurun rinnettä kohti aukeampia maisemia. Riekon jälkeä on niin maan penteleesti. Välistä piiperryksen ylittää syvä vana, koiran tekemä. Sellan uikutus kantautuu rinteestä. Tyttö on heittänyt luovin hieman takavasempaan ja jäänyt hetkeksi jumiin risukkoon ja lumeen. Ihan fiksusti luovittu, sillä tuuli käy viistosti sivultamme. Mutta kun ei pikkukoiraakaan edes meinaa kantaa. Pää vain näkyy nietoksesta ja eteneminen on tuskaisan vaikeaa. Vaihdamme välillä Veetin hakemaan.

 
Ei ole helppoa elo ahmallaakaan. Teputtaa saa poron perässä eikä käsivarressa moni sen touhuja hyvällä katso.


Veeti vartoo jo vuoroaan.
 


Sellalla kuuma tilanne päällä.

 

Avotunturin ja koivikon rajassa hanki kestää jo Veetiäkin. Etenemme myötätuuleen ja Veeti napsauttaa takaisin meitä kohti luoviessaan seisonnan. Huikkaan Juhalle että menee tarkistamaan tilanteen. Jään Sellan kanssa vartomaan riekkovellin aineksia Juhan tuomana. Mies pääsee noin vajaan kymmenen metrin päähän koirasta kun riekko kimpoaa aivan koiran edestä taivaalle. Mutta ase ei nouse.

- Ammu, ammu! karjahtelen taempaa.

- Mitä häh?

Toinen riekko pärähtää mölinän saattelemana taivaalle.

- Ammuammuammu!

Juha ei näe valkeuden sokaisemana lakanan valkoisia riekkoja lain. Veetikin seista tollottaa hölmistyneenä paikallaan, eikä älyä mennä edes perään. Kääntyy niillä sijoillaan ja jatkaa luovimistaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Hiihtelemme pitkin keroa. Hanki kantaa välillä ja välillä upottaa. Takaisin palaillessamme Sella nappaa äkäisen seisonnan. Seisoo muutaman sekunnin ja ottaa rivakan spurtin kuonon osoittamaan suuntaan. Lyö jarrut päälle ja saa melkein pysäytettyä, mutta kiihdyttää sitten taas. Riekot ampaisevat taivaalle. Karjaisen koiran maahan. Sekunnin se siinä pysyykin, kunnes luikkii korvat luimussa luokseni.

- No ei se homma kuules tyttö näin mene. Mitä se tuommonen on?

Mieleen muistuu YSKKK:n mestaruuskisat. Edellinen kosketus riistaan metsällä oltaessa Sellalla oli avanssista suuhun jäänyt fasaani. Näen että pikkukoiran korvien välissä raksuttaa...

- Mites tämä on mahdollista? Olenhan tuulennopea Sella. Koira, jota pakoon ei pääse lintu, ei kala. Miten tämä on mahdollista? Ja mitä se tuo ukko motkottaa? Ettäkö eikö näin? Esitänpä varulta katuvaa, vaikka hauskaa oli!

Veeti saa vuoronsa, mutta nousun ja uppuroinin uuvuttamana sen luovi on jo hitaampaa. Laukalla mennään, mutta välillä pahat paikat ravilla, valillä koiraa pitää jopa hoputtaa. Sella saa taas pian mahdollisuutensa. Pentu painelee nokka pystyssä alarinteeseen. Viipyy ja viipyy. Ei kuulu, ei näy. Hiihtelemme alas. Punainen liivi vilahtaa koivujen lomassa. Siellä se seisoo! Ei seisokaan, liikahti. Seisoo taas. Hiihdämme lähemmäksi ja kuulen riekon kiroilun. Samalla myös näen linnun vain vajaan kymmenen metrin päässä koirasta. Ei näytä merkkiäkään painumisesta vaan koilottaa kaula pitkällä ja aukoo päätään koiralle.

- Jumaliste, tulla nyt kauniina kevätpäivänä häiritsemään hänen korkeutensa rauhaa, kopekkapekkaperkele....

Jätän sukset ja menen lähemmäs. Noin 20 metrin päässä linnusta annan koiralle luvan. Sella ottaa muutaman metrin rivakan rykäisyn ja riekko nousee siivilleen. Juuri kun laukaisen, häipyy riekko koivun taa, ja nousee sekunnin murto-osan jälkeen korkeammalle vasten taivasta. Toinen piippu ei lähde, voihan perhana! Ei sitten millään. Piipun pitäisi vaihtua rekyylin vaikutuksesta, mutta ei. Oliskohan sittenkin pitänyt testata uutta asetta ennen tositoimia. Koira vilkuilee minua. Joko saa jatkaa?

Uppuroimme umpiväsyneenä ja nahkeaan, suksenpohjaan liimautuvaan nuoskalumeen lopen kyllästyneenä autolle. Koirilla näyttää olevan vaikeuksia olla astumatta läähättävän kielensä päälle. Kylläpä kohta maistuu kylmä olut ja kuuma sauna.

Huomenna ei mennä tänne. Huomenna mennään ylös, vaikkei siellä muuta ole kuin narisevia kiirunoita. Mutta saadaanpahan tilanteita. Ja saatiinhan niitä...


Veeti lakaisee tunturinkupeita, Juha seuraa tarkkana josko liike pysähtyy.


Ja pysähtyyhän se toisinaan.