Koulutusta - - Pennut - - Tarinoita - - Ajatuksia - - Uutisia - - Vieraskirja - - Etusivu

 

Tarinoita

- Kietale
- Yö autiotuvalla

- Sisäinen palo
- Kevättalven päivä
- Pitkospuita pistelen
- Junkkarissa -05
- Polvi
- Veetin ja Sellan kanssa kokeissa

 

Junkkarissa 2005

kuvat: Susanna Järvinen


Finaalipäivä on koittanut. Aamuaurinko maalaa kultaisen sävyn sängelle.


Tässä vaiheessa tuli hyräilytä Egotripin biisin sävelellä uudelleen sanoitettua laulua:

"Huvikseniko, tässä seison, tyhjää itsekseni. Kun ei oikein tunnu siltä, että lintuja löytyisi. Oikeelle ja vasemmalle, luovii kanakoiramme. Tuskin lintua yhtäkään, koskaan löydämme..."


Sella seisoo kananrääpälettä ojan varressa. Tästäkään ei riistatyötä tehty, vaikka lintu liikkeelle saatiinkiin.


Kisajännitys on kaikonnut ohjaajasta. Sella seisoo meitä vasten kukkoa peltosaarekkeeseen. Junkkarireissu 2005 oli mukava lopettaa onnistuneeseen ja näyttävään riistatyöhön. Onneksi pääsimme vielä seuraamaan Sellan siskon Vinhan otteita viiden parhaan finaalissa iltapäivällä.

 

Olipa omituinen tunne päästää koira irti hakuun. Usein kokeissa minua pelottaa että mitenkähän koira möhlii kun tapaa lintuja. Nyt tuntui koko ajan, että menehän tyttö ja hoida homma kotiin. Sella vetää kuin viitapiru, mutta ensimmäisen päivän ensimmäinen erä ei tuota kuin yhden seisonnan, jonka koira purkaa kun lähdemme tarkkailemaan tilannetta lähempää.

Ålanderin Palin hölötys ja naurunremakka kuuluu takajoukoista. Kuulin eilen, ettei Ålanderi pääse tunturista pois heikon sään vuoksi. Oli jossain Kaldoaivvin kairassa oottelemassa sumussa lentokyytiä. Mutta pääsihän se, onneksi. Tuon miehen seurassa ei kokeissa ainakaan tylsää ole, mutta perkuleen vaarallinen vastustaja se tottavie on. Samba on varmasti hiottu iskuun ja kohta sekin pääsee soittelemaan pitkin sarkoja. Mutta ei ole aamulla Samban sointi sen kommoisempaa kuin muittenkaan. Eka erä jää tyhjäksi.

Kahvitauolla mietin jatkosuunnitelmia. Turha tänne asti on tulla varmistelemaan. Mennään vaan linnuille, vaikka vaarallisiinkiin paikkoihin, rehukaalipeltoihin ja sen semmoisiin. Saamme Harjun Manulta, herra ylituomarilta luvan vuorollemme. Päästän Sellan irti ja tyttö luovii kuin tuulispää pitkin peltoa. Painuu tuulen alle ja nousee sieltä sitten sarkaa luovien vastaseen. Tulee jo varsin lähelle, kunnes jähmettyy paikoilleen. Häntä nousee mutkaiselle kaarelle ja kaula jäykistää pään korkealle. Sella seisoo lähes aina korkealla päällä. Manu kysäisee, että seisooko se tuo sinun koirasi.

- Ootellaanpa tovi, ettei ole herkkyyttä...

- Kannattaneko hirveesti ootella, karkaa linnut alta...

Ilmoitan seisonnan ja siirryn koiralle. Avanssilupa lennättää sadat savinokareet koiran jaloista ja se syöksyy suoraa päätä kohti Hirvijokea. Kuulen mulahduksen. Koira on mennyt jokeen. Kiirehdimme penkalle katsomaan ja näemme, miten Sella yrittää epätoivoisesti päästä vastarannalle puolentoista metrin korkuisesta pystysuorasta penkasta. Koiran edessä viipeltä lintu karkuun.

- Aja aja, anna mennä vaan, mene mene... usutan koiraa.

Sella vikisee joessa, kunnes ui kymmenkunta metriä alavirtaan ja pääsee penkalle. Koira vilahtaa linnulle ja ottaa seisonnan.

- Aja!

Koira säntää äskeiseen paikkaan, jonne näimme linnun katoavan, mutta mitään ei tapahdu, korjaa vielä suunnan ja juuri kun häipyy puskaan näkymättömiini, huuta Manu vierestä:

- Nyt lähti!

Samalla laukaus kiirii pitkin lakeuksia. Tiedän, että Sella kyllä pysähtyy heti kun lintu siivittää. Silti vislaan varmuudeksi pilliin ja karjaisen maahan -käskyn. Koira on paikallaan kun tiirailemme sitä penkalta. Käsken koiran pois ja rivakasti se tuleekin joen yli matalammalta penkalta. Voi että saa tyttö kehuja! Lehtokurpan nappasi seisontaan ja noin hienosti hoiti vaikeassa paikassa hommansa. Hymyilyttää. Pistän Sellan "mummolle" viestiä onnistuneesta riistatyöstä.

Kylmän linnun nouto tehdään kahden hakuerän jälkeen. Monella homma näyttää kaatuvan siihen, kuten nuorilla koirilla usein käy. Lintu kuitenkin tulee lähes kaikilla ennemmin tai myöhemmin ohjaajalle saakka. Sella hoitaa homman hienosti. Tyttö on naperosta asti ollut luontainen noutaja, eikä sitä ole noutoon juuri tarvinnut kouluttaa. Istuen luovutukset yms. sirkustemput toki piti opettaa, muuten on kaikki sujunut noudon suhteen todella helposti. Takajoukko taputtaa Sellan suoritukselle. Riistatyön tehnyt karkkari napsauttaa myös noudon muitta mutkitta ja täysillä pisteillä. Aploodit sillekin.

Loppupäivä meneekin sitten lähes kaikilta koirilta linnuitta. Luvatussa "lintupankissa" ei sitten olekaan tirppoja. Pari fasaania löydetään, joista toisen Ålanderi potkii itse taipaleelle. Toiselle tekee eräs karkeakarvainen mukavan riistatyön.

Illan kritiikissä tuomari kehuu Sellan hakua. Manun mielestä koira hakee oma-aloitteisesti ja laajasti, mutta ohjautuu kuitenkin hyvin tarvittaessa. Koira liikkuu vauhdista huolimatta äänettömästi. Riistatyö saa kiitosta myös.

Karhumäessä on iltasella ilo ylimmillään. Könkäänvaaran C-pentue on menestynyt loistavasti. Yhdeksästä osallistuneesta koirasta kuusi on palkittu ja kolme niistä nousee NUO1 tuloksella loppukilpailuun. Cepponen ja Coltiainen, sekä Cumppani, eli Sella jatkavat maanantaille. Kärnän Mikon Cepponen (Vinha) on saalistanut huimat 92 pistettä! Lopulta loppukilpailuun pääsee 21 koiraa 260 osallistuneesta.


Loppukilpailu

Aamulla selviää että finaalipäivän tuomarimme on Jukka Mäkelä. Samalla selviää myös eräs harmittava seikka. Olemme ryhmämme ensimmäisessä hakuvuorossa.

Ajelemme halki peltolakeuksien suuren jokitörmän varteen. Ryhmässämme on kolme karkkaria ja kaksi lyhytkarvaista. Jukka pistää kellon käyntiin ja annan Sellalle hakuluvan. Hölmistyneen oloinen koira pyörii hetken jaloissa, paskoo ja tekee pari epämääräistä luovia pakettipellossa. Sitten tyttö suuntaa sängelle ja ottaa seisonnan valtaojan varteen. Epäröin hetken ilmottaa seisontaa, sillä sen verran oudosti koira seisonnalle pysähtyi. Pääkin pyörii. Vuosien mittaan olen kuitenkin oppinut, ettäö koiraan pitää luottaa. Ilmoitan seisonnan ja annan koiralle avanssiluvan. Koira syöksyy heinikkoon ja hetken jo luulen linnun lähtevän koiran edestä. Paskanmarjat, tyhjäksi jää.

Koira on aivan hukassa erän puoleen väliin saakka. Haku on suppeahkoa ja tyhjiä seisontoja kertyy kolme kipaletta. Erän lopulla latu alkaa jo maittamaan ja vauhti lisii taas eiliselle tasolle. Tiedän, että pelimme alkaa kuitenkin olla pelattu.

Seuraavan koiran erä on tyhjä. Tämän jälkeen tuleva karkkari tekee kaksi riistatyötä ja törmää kerran pyyhyn. Heikkisen Riston Saba tekee myös kaksi riistatyötä, tosin tiukassa on linnut lähtemään Saban edestä.

Sellan toinen erä starttaa kohdasta, josta suuntaamme kohti edellisessä erässä pölläytettyä fasaanikananrääpälettä. Kierrätän koiraa tuulen alle ja eipä aikaakaan kun Sella napsauttaa seisonnan kohtaan, johon kana laski. Ilmoitan seisonnan ja annan koiralle luvan. Koira hyppää hurjalla ryyd-loikalla suoraan ojan pohjalle. Samalla kana kipittää noin puolen metrin päähän jaloistani heinien alle piiloon. Surkean näköinen on tipu. Märkä ja höyhenetön. Sella touhuaa ojassa ja vastapenkalla etsiessään kadonnutta kilpakumppaniaan. Osoittelen tuomarille ja ampujalle jalkojeni juuressa kyyköttävää lintua.

- Otapa koira pois, tuosta ei seuraa mitään hyvää. Jää suuhun varmati tuo lintu, tuumaa Jukka.

Kutsun Sellan sivummalta pois. Jatkamme päinvastaiseen suuntaan ja kana jää kuivattelemaan sulkiaan piiloonsa. Harmi, ei saatu tästäkään riistatyötä, mutta toisaalta eipä tästä kirjata miinuksiakaan toisin kuin edellisen erän möhläilyistä.

Sella painaa tuhatta ja sataa pitkin peltoja. Jukka kertaa edellistä tilannetta pilke silmäkulmassa.

- Onko sillä aina ollut tuommoisia ongelmia tuon etenemisen kanssa, hekottelee Jukka ja viittaa rajuun avanssiin.

Naureskelen takaisin, että kyllähän siinä useimmiten tahtoo heikoimmat tipit jalkoihin jäämään. Suski muistaa muistuttaa mistä kennelistä tuolla tavalla eteneviä ja hakevia koiria löytyy.

Sella häipyy pienen peltosaarekkeen taakse. Odottelemme. Ei kuulu ei näy. Lähden kiertämään koiran menojälkiä saarekkeen taakse. Punaista pilkottaa jo, sitten näkyy koko koira. Se seisoo sivuittain meitä vasten. Ilmoitan heti seisonnan, sillä nyt koirasta näkee, että tosi on kyseessä. Jukka pistää juoksuksi.

- Eipä meillä tässä kiire, tuumin tuomarille.

- Eiköhän se sullakin kiire olis jos ei koiras olis äsken niin tiuhaan tyhjää seisoskellut...

Saan tuomarilta luvan toimia. Siirryn vielä muina miehinä kädet liivien taskuissa lähemmäs ja annan koiralle avanssiluvan. Tottatosiaan eipä juuri enää jännitä kun muistaa edellisen erän möhläykset. Koira kiviraunioon ja pajujen alta nousee komea pitkäpyrstöinen kukko kiroillen ilmoille. Sella jää paikalleen.

- Hyyyyyvä tyttö, nyt alkaa olla oikeet otteet.

Kehun koiraa ja tuomarikin yhtyy kehuihin. Harmittelemme ensimmäisen erän tyhjiä seisontoja ja ihastelemme toisen erän hakua sekä hienoa riistatyötä. Kuvaajana ollut kasvattajamme Suski myhäilee yhdessä Pohjanmaan auringon kanssa. Jostain syystä ei hirvittävästi harmita, vaikka toteamme pelin olevan tämän Junkkarikisan osalta ohi.