Koulutusta - - Pennut - - Tarinoita - - Ajatuksia - - Uutisia - - Vieraskirja - - Etusivu

 

Tarinoita

- Kietale
- Yö autiotuvalla

- Sisäinen palo
- Kevättalven päivä
- Pitkospuita pistelen
- Junkkarissa -05
- Polvi
- Veetin ja Sellan kanssa kokeissa

 

Polvi
 


Tuvan hämärässä ei valo häikäise näkemästä itseään.

Autiotuvalle mennään pimeää pitämään. Ennen paremman polun päätä on vetinen jänkä, joka varmasti karsii monen yrittäjän uskon. Ei se tupa täällä voi olla, tällaisen porkkaamisen takana. Jängän jälkeen polku nousee puljun päälle ja putoaa sitten samaisen harjanteen toiselle puolelle kulkemaan kohti tupaa.

Jängän reunassa Veeti seisoo. Käsken Sellan paikalleen, nakkaan männyntarrista tekemäni konkkauskepin syrjään ja lähden irvistellen kohti koiraa. Jalka pettää alta joka askeleella, mutta seisovan koiran siluetti hämärtyvässä metsässä vetää puoleensa. Juha kaartaa vasemmalta puolelta. Annan koiralle luvan ja tulinen nosto kaartaa kymmenisen metriä jängän reunaan. Uusi seisonta. Huomaamatta olen juossut askeleen pari, varmaan ensimmäistä kertaa viikkoon. Havahdun tuskaan. Jumaliste että sattuu. Uusi lupa ja koppelo nousee siivilleen koiran rynnätessä kuusituppaiden väliin. Juha ampuu.

- Tippuko?

- En tiiä ko ei niä.

Säikähdän ensin, mutta samanlaisena savolaisena arvaan äänen sävystä, että raamattua ei taaskaan pidä lukea kuin piru. Jotain se rivien välistä taas venkoilee.

- Suuliekki leimahti, ni hävis lintu näkyvistä.

Ei löydy lintua. Pummi tuli, mutta Veeti varmistaa vielä tarkasti lähimaaston. Kiroilee vissiin itsekseen kustessaan tervassoiroon. Könyän takaisin repulle, jossa Sella tärisee puikulakuono vinossa. Innoissaan on tyttö, ja ilme kysyy.

- Mitä tuli, tuliko mitään, näytä mitä tuli, mitä tapahtui, missä lintu, mitä ja häh?

On se tyttö yhtä tulta ja tappuraa. Hölmö. Tehty elukaksi, jolla on vain yksi mielenkiinto elämässään; lintu ja miten se saadaan.

Jänkä ei ole mukava ylittää muutenkaan, mutta nyt se käy entistä pahemmin voimille. Pehmeä pinta lievittää tärähdystä, mutta ponnistaessa polvi ei pidä. Pääsemme kuitenkin yli. Juha ja Siiri tulevat perässä ja kuulen kun mies juttelee innokkaalle nuorelle koiralleen.

- Kuule Siiri se on semmonen juttu, että täällä mettässä mennään heikkojen ja invalidien ehdoilla...

Naureskelen itsekseni partaani. Juuttaan ruoja, toisen tuskalla leikkiä laskee. Meinaan heittää jotain takaisin, mutta jätän sitten sanomatta. Harjanteella kasvaa taannoin hakattu männikkö. Alkaa jo näyttää metsältä vartuttuaan muutaman vuosikymmenen. Latvojen päällä näkyy taivaan laidalla painuvan auringon palo. Hetken se hehkuu kuin tulen loimu, mutta taantuu sitten tummemmaksi. Taivaanranta vuotaa verta ja minun polveni vettä.

Veeti seisoo nyt jängän takana. Otan Sellan ja Siirin narut ja istahdan kannolle.

- Mee sinä, ei mulla kinttu kestä.

Juha tietää Veetin metkut. Menee kuin omalle koiralleen, ja kai se Veetipoika alkaa jo pikkuhiljaa olla yhteinen jahtikaveri meille molemmille. Luottaa Juhaankin, vaikka onkin jukuripää. Koira siis.

Olimme edellisellä viikolla Koitelaisen kairassa rättilaavun kanssa reissuamassa. Vetinen kesä oli tehnyt Koitelaiselle tyypillisistä aapasoista pehmeitä ja vaikeakulkuisia. Melkein joka askeleella sai varoa sukeltamasta hetteeseen. Silloin minulla oli romuskan poikanen. Ryvitti ja käytti vähän kuumettakin, veti voimattomaksi. Mutta talvisydämen ja kesän ajan lämmennyt pyyntiveri piti horkan poissa. Yhtenä yönä sateen kastelemat kamppeet kohmasivat umpijäähän. Piti kunnon pakkasen ja aamulla sai ottaa rivakoita askelia hiipuneiden roitotulien virittämiseksi uudelleen.

Mentiin pitkiä päiviä, hypittiin mättäältä toiselle. Lintuja nähtiin, jokunen saatiinkin, mutta ei niin kuin oli toivottu. Koitelaisen tunturin kupeessa asennolla istuskeltiin illat pitkät ja kuunneltiin kun tavit viheltävin siivin saapuivat rimmille puljaamaan. Isommilla siivillä oli toivottu siihen lintuja laskevan, mutta ei näkynyt mettiläisistä merkkiäkään. Lienevät vielä olleet suurin osa Lokan takana pesimäjängillä. Tavi saatiin pataan ja oltiin mielissään.

Erään päivän ilta oli kääntynyt jo hämärään kun hypimme pounuja pitkin takaisin asennolle. Viimeisellä kilometrillä tuntui polvessa ikävää vihlomista. Välillä jalka petti kokonaan alta kuin löystynyt sarana. Nitkahteli ja muljahteli kummasti, mutta ei vihlonut liikaa. Olimme jo päivän aikaan päättäneet, että aamulla kasataan romut rinkkaan ja painellaan takaisin Luiron varteen.

Rinkat selässä oli ikävä metsästää. Tilanteetkin olivat mitä olivat. Ei pudotuksen paikkaa. Ennen autoa oli vielä puoli kilometriä jänkää. Silloin alkoi tuntua ettei täältä taidakaan päästä pois. Puolittain kontaten könysin viimeiselle kankaalle ja sitä pitkin autolle. Nyt koski, koski niin, ettei jalka kestänyt ollenkaan alla ja silmissä veti mustaksi. Ajelimme Luiron varteen laavulle ja teimme julmat tulet. Vieläkin pukkasi vilua ja nokka vuosi. Tottahan sen taudin piti tähän sattua, kanalinnun aloitukseen. Jalka vihoitteli taas kun hain vettä strohitotiin. Könysin takaisin penkalle ja päätin pistää jalan lepoon siltä illalta.

Sitä tehden meni koko loppureissu. Minä könkkäsin kepin kanssa irvistellen ja Juha yritti sietää hidasta etenemistä. Onneksi löysimme nyt jo lintuja. Nuori puikulapäinen seisojani - Sella - sai hienoja tilanteita. Ukko vaan ampui ohi helpoistakin paikoista. Aamulla jalka kesti vajaan kilometrin, sitten piti istua toviksi. Tämän jälkeen mentiinkin vain muutaman sadan metrin pätkiä. Onneksi oli hyvähakuisia koiria.

Nyt siitä on jo viikon päivät. Istun jängän takana kannolla ja kiroan mielessäni. Olin pitänyt taukoa metsästyksestä, jotta polvi paranisi. Mutta ei auttanut. Onni oli, että olin päivällä saanut Veetille hienon tilanteen ja pudottanut tuohon puolen kilometrin päähän metson. Nyt oli Juha hakemassa Veetille lisää onnistumisia ja minä en päässyt enää oman koirani seisonnallekaan jalkani kanssa. Kuuntelen sen mitä hörökorvistani irti saan.

Laukaus repii männikköä ja heti tämän jälkeen Juhan ääni kantaa korviini.

- Maahan, maa.... tuo tänne. Tänne se, no...

Hymyilyttää. Tiedän tarkkaan mitä on tapahtunut. Veeti on tehnyt kuten monesti ennenkin ja sulkenut korvansa tietyllä hetkellä. Se tarkoittaa vain yhtä asiaa, pojilla on homma onnistunut ja lintu saatu, vaikka Veeti onkin mennyt paukkunoutoon. Saamamiehet tulevat vieretysten hämärästä.

- Nonii, komia koppelo, tokaisen.

- Joo, tuosta ei voinut ennää ampua ohi. Olisko kymmenen metriä ollut matkaa kun tumppasin. Veeti vetäs avanssin aivan linnulle.

Kävelemme peräkanaa kämppää kohti. Jalkaan sattuu ja välillä on pakko pysähtyä. Silti olo tuntuu oudon onnelliselta. Tähän kai se on mennyt. Nykyään osaa jo olla iloinen toisten onnistumisista. Koppelon ripustamme tuvan eteiseen roikkumaan rietoilta piiloon. Koirat etsivät jo paikkaansa sisältä ja vartovat ruokaa. Kamina napsahtelee lupaavasti. Kohta lämpö jo tapailee syyskolkkoja hirsiä.

Yön luomet tummine kulmakarvoineen ovat lopullisesti painuneet metsän päälle. Syksyn mittaan tuntuvat käyvän yhä raskaammaksi ja avautuvat kohta enää hetkeksi kurkistelemaan kuuraista maailmaa. Makailen laverilla ja mietin menneitä päiviä. Avonaisesta kaminan luukusta loimu lyö valoja tummiin hirsiin. Turpeen tuoksuinen mallasviski laineilee kuksan pohjalla. Jalkaan ei koske kun sille ei laita painoa. Miksi tämän jalkavaivan piti sattua juuri nyt, parhaaseen linnustusaikaan? Mietin millainen olisi elämän tola jos ei pääsisi liikkumaan lainkaan. Mitä sitä tekisi, mille eläisi? Arjessa sitä tuskailee milloin mitäkin. Milloin tekemättömiä töitä, milloin sitä mitä tekisi. Milloin missäkin näkee aihetta tuskailuun ja harmitteluun. Kaikkea sitä huokailee, muttei näe sitä mikä on erinomaisen hyvin. Onneksi tämmöisissä tilanteissa, tässä laverilla tuvan hiljaisuudessa tavoittaa aina jotain perimmäistä ja näkee itsensä ja elämänsä kauempaa. Pieniä on murheet tässä ja nyt. Nyt jalka ei kanna, mutta viikon päästä, kuukauden tai ainakin vuoden päästä se on jo kunnossa. Ja vaikkei olisikaan, niin näkyyhän tuota kämpille pääsevän raajarikkonakin. On hyvä että näin käy toisinaan. Jotenkin tämmöisissä pienissä vastoinkäymisissä herää siihen mitä kaikkea hienoa on elämälleen saanut. Onneaan ei ymmärrä ennen kuin sen uhkaa menettää. Vasta silloin näkee mikä oikeasti on arvokasta.